Kannanotto: Onko vaikeavammaisten kuntoutuksessa vain halvin kyllin hyvää?

Hankintalaki on kelvollinen työväline, jos sitä käytetään taiten. Muulla tavoin käytettynä siitä tulee pahimmillaan tuhoväline.

Kansaneläkelaitos on kilpailuttanut palveluntarjoajat, joilta se ostaa ensi vuodesta alkaen vaativaa lääkinnällistä, laitosmuotoista yksilökuntoutusta. Kuntoutusmuoto on tarkoitettu heille, joille sairaus tai vamma aiheuttaa huomattavia haasteita arjessa. Neuroliiton omistama, Suomen kokenein neurologinen kuntoutuskeskus Maskussa ei pärjännyt kilpailutuksessa, jossa vain halvin oli kyllin hyvää – laadulle ei painoarvoa annettu.

Vaikka hävisimme tässä kilpailutuksessa, emme aio olla asiasta hiljaa. Sen sijaan kysymme, kuuluuko myös hyvinvointiyhteiskuntamme häviäjiin tämäntyyppisessä kilpailutuksessa.

Valintaperusteena kilpailutuksessa Kela käytti halvinta hintaa. Laatu huomioitiin kaikkia tarjoajia velvoittavina pakollisina vähimmäisvaatimuksina. Menettely mahdollistaa laadun toteutumisen, mutta ei valitettavasti vielä varmista sitä. Miksi ei?

Kilpailutukseen osallistuvan palveluntuottajan ei tarvitse millään tavoin todentaa ilmoittamiaan laatutekijöitä. Palveluntuottaja ilmoittaa kyllä/ei -vastauksia käyttämällä sen, toteutuvatko tietyt laatutekijät palveluntuottajan toiminnassa. Jos vastaus on kyllä, luottaa Kela asian toteutuvan myös käytännössä. Kela toki katselmoi palveluntuottajia, mutta valvontakäyntien väli voi olla varsin pitkä.

Edellä mainitussa kilpailutuksessa tarjoajilta pyydettiin kahdesta asiasta tarkentavia tietoja: referensseistä sekä siitä, käyttääkö tarjoaja alihankkijoita kuntoutuspalvelunsa toteutuksessa.

Referenssinä piti ilmoittaa, minkä verran palveluntuottaja on kahden viime vuoden aikana tuottanut kilpailutusta vastaavaa kuntoutusta. Puolet tarjouskilpailussa hyväksytyistä palveluntuottajista ilmoitti kyseiset tiedot liikesalaisuuksiksi. Tätäkin ihmettelemme, yleensähän palveluntuottajat ovat ylpeitä referensseistään. Toinen puolikas ilmoitti referenssikuntoutujiensa määräksi 24 – 330 henkilöä kahden vuoden aikana. Maskun neurologisen kuntoutuskeskuksen vastaava luku oli 1 046 kuntoutujaa.

Alihankkijoista tarjoajien ei sen sijaan tarvinnut toimittaa minkäänlaisia referenssitietoja. Edes nimien ei tarvinnut olla tiedossa tarjousta jätettäessä. Kaikki kilpailutuksessa valitut palveluntuottajat ilmoittivat käyttävänsä alihankkijoita, mutta vain viisi pystyi nimeämään ne kaikki. Maskun neurologinen kuntoutuskeskus oli sijoittumisjärjestyksessä ensimmäinen palveluntuottaja, jossa kuntoutuksen toteuttaa oma henkilökunta, ei alihankkijat. Kovin mielellämme olisimme toimittaneet tarkankin selvityksen henkilökuntamme ammattitaidosta, kokemusvuosista ja kuntoutustoimintamme tuloksista, mutta niitä tietoja ei Kela tässä kilpailutuksessa kaivannut.

Miten suhtautuisimme, jos sydänleikkauksia kilpailutettaisiin samalla tavalla? Runsaan 20 leikkauksen toteuttaja kilpailisi täysin samalla viivalla yli 1 000 operaatiota suorittaneen toimijan kanssa. Erityisosaamisen keskittäminen riittävän tietotaidon varmistamiseksi on tunnustettu viisaus, jonka vuoksi Suomessa terveydenhuoltoakin on porrastettu. Asia on ollut myös sote-uudistuksessa paljon esillä.

Kuntoutuksessakaan kyseessä ei ole uusi asia: esimerkiksi harvinaisten neurologisten sairauksien osalta on jo pitkään tunnustettu välttämättömyys osaamisen keskittämiseen. Maskun neurologinen kuntoutuskeskus on ollut vuodesta 1991 lähtien sosiaali- ja terveysministeriön nimeämä aikuisten harvinaisten neurologisten sairauksien resurssikeskus. Nyt mm. juuri tällekin kohderyhmälle tarpeellinen vaativa lääkinnällinen laitoskuntoutus on kilpailutettu niin, että erityisosaamiselle ei annettu mitään merkitystä. Kela ostaa vaativaa kuntoutusta kuin rehuperunaa, ainoastaan hintalappua katsomalla.

Tuhoisana voidaan pitää sitä, jos vaikeavammainen, joka tarvitsee vaativaa laitoskuntoutusta, ei saa tehokkainta mahdollista osaamista avukseen. Kuten Turun yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Ervasti Turun Sanomissa 14.9. totesi, on sosiaali- ja terveyssektorin kilpailutusten periaatteista käytävä Suomessa vakava keskustelu. Todellakin nyt viimeistään on tämän keskustelun aika, jos emme halua, että sote-palveluiden laatu romutetaan hankintalain ja sen harkitsemattoman soveltamisen varjolla. Kumpi voittaa, kun vastakkain ovat hankintalaki ja hyvinvointiyhteiskunta?

Neuroliitto ry

Ulla-Maj Wideroos
puheenjohtaja

Helena Ylikylä-Leiva
toimitusjohtaja

*************************

Bara priset räknas när det gäller rehabilitering av gravt handikappade?

Upphandlingslagen är ett bra verktyg, men bara om den används rätt. Annars kan den göra mer skada än nytta.

Folkpensionsanstalten har konkurrensutsatt serviceproducenterna inom krävande medicinsk slutenvårdsrehabilitering. Denna rehabiliteringsform är avsedd för personer med sjukdomar och skador som orsakar betydande utmaningar i vardagen. Masku neurologiska rehabiliteringscenter, som ägs av Finlands Neuroförbund, klarade sig inte i konkurrensutsättningen där endast det billigaste var gott nog – kvaliteten spelade ingen roll.

Vi förlorade konkurrensutsättningen men kommer inte att hålla tyst om saken. I stället vill vi fråga om även vårt välfärdssamhälle är en av förlorarna i en upphandling av detta slag.

Urvalskriteriet i konkurrensutsättningen var priset. Kvaliteten beaktades enbart i form av obligatoriska minimikrav för alla anbudsgivare. Ett sådant förfarande skapar förutsättningar för kvaliteten, men garanterar tyvärr ingenting. Varför inte?

För att serviceleverantörerna som deltar i konkurrensutsättningen inte på något sätt behöver bevisa de angivna kvalitetsaspekterna. Serviceleverantörerna behövde bara svara ja eller nej på frågor om huruvida verksamheten uppfyller olika kvalitetskrav. Är svaret ja förlitar sig FPA på att det blir så även i praktiken. FPA övervakar visserligen serviceleverantörernas verksamhet, men det kan gå lång tid mellan tillsynsbesöken.

I den aktuella konkurrensutsättningen begärde man kompletterande information om två saker: referenser och huruvida man anlitar underleverantörer för att tillhandahålla sina rehabiliteringstjänster.

Som referens skulle man ange hur många rehabiliteringsklienter man haft under de två senaste åren som fått den typ av rehabilitering som upphandlingen gäller. Hälften av de godkända anbudsgivarna uppgav att dessa uppgifter är affärshemligheter. Det förefaller märkligt, referenser brukar ju vara något man som serviceleverantör är stolt över. Den återstående hälften meddelade mellan 24 och 330 rehabiliteringsklienter under de två senaste åren. Motsvarande siffra för rehabiliteringscentret i Masku är 1 046.

Vad gäller underleverantörer behövde anbudsgivarna inte lämna några som helst referensuppgifter – inte ens namnen behövde anges i anbudet. Alla serviceleverantörer som godkändes i anbudsförfarandet hade meddelat att de använder underleverantörer, men bara fem kunde specificera vilka. Vårt rehabiliteringscenter placerade högst i anbudsförfarandet bland de serviceproducenter som sköter rehabiliteringen med egen personal, utan underleverantörer. Vi hade gärna lämnat in en detaljerad redogörelse över personalens kunskaper och erfarenhet och resultaten av våra rehabiliteringstjänster, men det var inget som FPA efterfrågade i sin konkurrensutsättning.

Hur skulle det se ut om man konkurrensutsatte hjärtoperationer på samma sätt? En aktör som utfört drygt 20 operationer skulle likställas med en som opererat över 1 000 människor. Att samla specialistkunskap i organisationer är en väl etablerad och förnuftig modell. Det är även orsaken till att sjukvården är organiserad som den är i Finland, med primärvård och specialiserade vårdenheter. Frågan har också varit mycket på tapeten i samband med vårdreformen.

Detsamma gäller inom rehabilitering – exempelvis för sällsynta neurologiska sjukdomar är det sedan länge bevisat att det är nödvändigt med koncentrerade kunskapscentrum. Masku neurologiska rehabiliteringscenter har sedan 1991 fungerat som ett av social- och hälsovårdsministeriet utsett resurscenter för sällsynta neurologiska sjukdomar bland vuxna. Nu har man, helt utan att lägga någon vikt vid specialkunskaper, konkurrensutsatt den krävande neurologiska rehabiliteringen som är helt nödvändig för målgruppen. FPA köper krävande rehabiliteringstjänster som om det vore grovfoder och stirrar sig blind på prislappen.

Det är katastrofalt om en gravt handikappad person som behöver krävande rehabilitering i sluten vård inte får tillgång till bästa möjliga expertis. Som Heikki Ervasti, professor i socialpolitik vid Åbo Universitet konstaterade i Turun Sanomat 14.9 behöver vi en allvarlig debatt om upphandlingsprinciperna inom social- och hälsovården i Finland. Nu är det verkligen dags för denna debatt om inte vi vill rasera vårdtjänsternas kvalitet genom upphandlingslagen och dess urskillningslösa tillämpning. Vad är egentligen viktigare – upphandlingslagen eller välfärdssamhället?

Finlands Neuroförbund rf

Ulla-Maj Wideroos
ordförande

Helena Ylikylä-Leiva
verkställande direktör