”Jos ei elämä muuta opeta, niin hiljaa kävelemään” – kurssilla Raita huomasi, ettei kävele yksin
23.9.2025
Maitotilan emäntä ja yrittäjä Raita sai MS-diagnoosin elämäntilanteessa, jossa kaikki tuntui olevan vasta aluillaan. Neuroliiton Luova kirjoittaminen -kurssi tarjosi hänelle vertaistukea, uudenlaista voimaa kirjoittamisesta, ja rohkaisun jakaa omia kokemuksiaan avoimemmin.
Diagnoosi oli Raita Silpolalle märkä rätti vasten kasvoja. Ura ja tilanpito oli alussa, ja tulevaisuus näytti äkisti epävarmalta. Silti maatilan arki jatkui. Navetalla ei odoteta, vaikka elämä muuten pysähtyisi. Haastattelupäivänä Raita harmittelee kiirettään.
– Anoppi on sairastunut eikä päässytkään lypsylle. Nyt täytyy hoitaa lypsyt itse, mutta kyllä tämä tästä, hän sanoo naurahtaen.
Vaikka tilalla riittää puhdetta, tarvitsee Raita sen rinnalle muutakin tekemistä. Kirjoittaminen on kulkenut hänen mukanaan aina, ja sairastumisen myötä hän alkoi pitää myös blogia.
Neuroliiton uutiskirjeestä osui silmään Luova kirjoittaminen -kurssi, joka järjestettiin lähellä kotia.
– Olen aina tykännyt kirjoittamisesta, ja luova kirjoittaminen kiinnosti erityisesti. Vertaistuki houkutteli myös, sillä tiesin jo kokemuksesta, että vertaisryhmissä on ihana olla.
Jännityksestä sallivaan ilmapiiriin
Kurssille lähtö ei kuitenkaan ollut Raitalle helppoa.
– Minulla on valtava sosiaalisten tilanteiden pelko, joten minua jännitti todella paljon. Mutta vertaistuen piirissä ihmiset ymmärtävät pieniä erikoisuuksia. Kurssilla oli lämmin ja salliva ilmapiiri. Siellä sai olla oma itsensä, Raita huokaa.
Yhteisö osoittautui monimuotoiseksi mutta toimivaksi.
– Oltiin hyvin erilaisista elämäntilanteista, mutta kaikki olivat avoimia ja valmiita jakamaan itsestään. Se oli vapauttavaa.
Luova kirjoittaminen herätti odottamattoman paljon tunteita
Kurssilla keskityttiin Raitan mukaan enemmän tunteiden käsittelyyn kuin kirjoittamisen tekniseen harjoitteluun. Tämä avasi hänelle uusia näkökulmia.
– Olin yllättynyt, kuinka paljon tunteita kirjoitusharjoitukset herättivät. En olisi ajatellut, että huoneelliselle tuntemattomia ihmisiä purkaisin syvimpiä tuntojani ja itkisin, mutta niin siinä kävi.
Kurssin jälkeen Raita myös rohkaistui julkaisemaan blogissaan pitkään harkitun henkilökohtaisen kirjoituksen.
– Ehkä juuri kurssi antoi sen inspiraation ja rohkeuden, että uskalsin painaa julkaise-nappia, hän pohtii.
Vertaisten joukossa on itse ”vain ihminen”
Raita sai kurssilta myös lohdullisen kokemuksen. Muiden seurassa sairaus ei ollutkaan pääroolissa, vaan ihminen itsessään.
– Omissa porukoissani olen helposti ”se, jolla on sairaus”. Kurssilla se ei määrittänyt ketään. Olimme vain porukka ihmisiä, ja se oli todella vapauttavaa.
Raita on aina ollut reipas ja pärjäävä ihminen, mutta sairauden myötä hän on oppinut katsomaan asioita toisin.
– Jos ei elämä muuta opeta, niin hiljaa kävelemään, hän siteeraa mummunsa sanontaa.
Kurssikokemus vahvisti sen, että hiljentäminen ja omien tunteiden jakaminen muiden kanssa voi olla tärkeä osa arjesta selviytymistä.
Raitan Räsymaton raitoja -blogia pääset lukemaan täällä.